Ei olis voinu taas huonommin tääkin viikko alkaa. Eilinen oli kyllä pohjanoteeraus kerrakseen. Mutta tää päivä, voi elämä. Nukuin yön taas tosi huonosti, mikä nyt ei oo kovinkaan uutta. Lähes tavanomaista. Kaheksalta kouluun ja melkein nukahtaminen matikan tunnilla. Jipii. Menihän taas kerrasaan loistavasti sekin. Päätä särki ekasta tunnista alkaen, ja tulinkin jo ennempään kotiin. Mutta turhaan. Nyt vaan nukuttaa, enkä saa tehtyä mitään kehittävää.

Koeviikko alkaa stressaamaan jo nyt, itsekutakin. Ja kirjotukset åå. Tänään huomasin infotelkkarista, että tyttönen on heivattu pois tt3 kurssilta. Jipii. Syy, tuntematon. :S Että siihen se sitten jäikin. Mutta onneks aina saa sumplittua lukkarit johonkin muotoon.

Wanhat. En ikinä saa paria. Siks oonkin jo luovuttanu. Oon vaan niin toope. En tunne täällä koko paikasta ketään, elän ehkä hiukan itsekeskeistä elämää, mutta nii vaan on näreet. Heihei lukion kohokohta.

Jipii! Elämäni ensimmäinen nettipäivis/blogi. Tästä oonkin jo jonkin aikaa haaveille. Voi veljet.

Oon niin tosihuono kirjottamaan oikeeta päivistä, mutta silti haluisin saada kirjotettua kaiken sen, mikä tuolla sisällä oikein meluaa. Ja ehkä onnistunkin nyt. Mutta en tiijä riittääkö tää pelkkä kirjottaminen. Jotenkin on niin paljon asioita, ja epäilen, että en osaa purkaa niitä yksin :O

Yks. En saa nukutuks täällä hiton Lappeenrannassa. Tahtoisin niin takas sen oman entisen elämän, sen mikä miulla oli vielä kaks vuotta sitten. Mutta en voi ikinä saaha sitä. Enkä tiijä mitä tekisin. Muutenkin, luulen et uniongelmat johtuu jostain suuremmasta. Esim. siitä, että en tiijä onks miulla täällä oikeesti niin hyviä kavereita, mitä kotona on, tai et pystynkö oikeesti elämään yksin tasapainosta elämää. Ja koulu. Ei hitto, oon tippunu niin pahasti kärryiltä. Okei, ehkä jokainen tuntee joskus niin, mutta tää nyt on pahinta mitä mie oon koskaan tuntenu. Lempiaineetkaan ei enää kiinnosta oikein lainkaan, ja lunssiminen on entistäkin helpompaa.

Ja ainut asia, mistä jaksoin unelmoija, karkas käsistä. Haaveilin pojasta, jota en ees kunnolla tuntenu. Tai tunsin, mutta en tarpeeks hyvin, en niin hyvin, että oisin voinu tehä elettäkään mihinkään suuntaan. Tai nyt voisin sano, että olisi pitänyt. Mutta ei. Nyt saan sitten katella surullisina kuvia käsivarsista toisen tytön ympärillä ja pyöriä itsesäälissä. Jihaa. Mutta ehkä elämä hymyilee joskus titmousellekkin (: